Lomaa on pitänyt, niin kuin lupailinkin. 

Siitä huolimatta hiljaisuus täällä blogin puolella rauetkoon hetkeksi, ihan vaan muutaman snap shotin pituiseksi ajaksi, sellaiseksi tuokioksi, että ehditte tsekata tämän lyhyen, kuvallinen raporttini viime päivien kulusta... Elossa ollan! ;)

On tullut poimittua enemmän, kuin muutama päivänkakkara, sotkettua järvivettä...

Luettua valkoisissa lakanoissa...

Syötyä suklaata keltaisissa...

heiluttua, hohotettua ja hiljennyttyä... Valvottua turhan pitkään, herättyä turhan aikaisin, vähennettyä silti kahvinjuontia ja (häpeäkseni) lisättyä Pepsi maxin latkimista...

 Siina sivussa -onneekkaana vahinkona, ehkä- on tullut oltua aika onnellinen. :)

Haleja kaikille, jotka vielä jaksatte sinnikkäästi käydä kurkkimassa kesäuntaan nukkuvaa Taygatea! <3

Viimeaikoina olen vähän ikävöinyt. Lapsuutta nimittäin - etenkin niitä lapsuuden kesiä, jotka tämä ilmassa lepäilevä, lakoavien syreeninkukkien tuoksu tuo mieleeni. Niitä, joina paistoi aina Aurinko, joina takametsä saniaisineen oli hurja viidakko, hiekanjyvät hiuksissa suoja pahoilta hengiltä ja ketunleivät käypää ravintoa... Kaipaan niin metsän örrimörrejä, kuin niitä sateenkaaren värisiä mehujäitäkin, joista olen kauan sitten lakannut pitämästä.

Myös fanitusta kaipaan. Tiedättehän, sitä villiksi pistävää tunnetta, joka saa teinitytöt kiljumaan konserteissa ja tuhlaamaan kymmeniä euroja koruihin ja teepaitoihin? Sitä juuri. Minusta nimittäin tuntuu, että olen vähän vieraantunut siitä ja -vaikkette ehkä uskoisi- todella haluaisin taas kiljua naurettavasti ja tuhlata kaikki rahani oheistuoteroinaan, sukeltaa hetkeksi piiloon todelllisuudelta. Sitä se -katsokaas- minusta vähän on, fanitus. Ainakin omat joka kesälle tarkoituksen antaneet palvonnankohteeni-milloin Harry Potter, milloin Troy Bolton- olivat juurikin se rakennusaine, josta saattoi kasata muurin itsensä ja ulkomaailman välille, ja eristäytyä hetkeksi siihen kihelmöivään, kuplivaan ja lapsekkaaseen kiintymyksen satulinnaan, jonka kattona oli keräystarravihko ja paaluina kuolonsyöjäfiguurit... Se oli mukavaa ja sitä kesti kesti ehkä 5-luokkaan asti. Sen jälkeen uudet televisiosarjat ja kirjat ovat olleet ihan kivoja, jotkut jopa mahtavia, mutta kuitenkin ohi meneviä kokemuksia. Menetin kiksini ja väristykseni ja laskeuduin muiden ihmisten joukkoon, enkä ensiksi ees huomannut menetystäni. Hiukan surullista, mutta kaiketi kehityskaareen kuuluvaa... 

En tiedä, tulenko enää ikinä hurahtamaan mihinkään niin perusteellisesti, kuin lapsena. Minulla on kuitenkin pätevä -hiukan kaukaa haettu, mutta ihan hyvä- syy, miksi halusin kirjoittaa tänne juuri nyt tämän kilometritekstin menetetystä lapsuudesta. Minusta nimittäin tuntuu, että tänä kesänä, kaikkien tyhjien(no, ei niitä montaa ole) vuosien jälkeen minulla on jälleen yksi pieni idoli! Ei se ihan Harry Potterin veroinen ole, eikä se saa minua kiljumaan, mutta se saa minut hyvälle tuulelle aina törmätessäni sen mainitsevaan tuotteseen ja antaa minulle jotain julistettavaa... Se on banaani, se fanituksenkohde. Taidan todella olla paremman puutteessa, mutta niin se on! Olen ihan rakastunut tuohon keltaiseen, pehmeään raaka-aineeseen- niin proteiinipannareissa, ruisleivällä, jogurtinseassa, kuin pääruoissakin- ja,koska -niin, kuin kaikki fanit- minäkin haluan julistaa ihastustani maailmalle, julkaisen tänne kesän 2015 ehdottoman lempiruokani, banaanicurryn ohjeen! ;)

Kirkkaankeltainen banaanicurry

Tarvitset: 2 keskikokoista, tai 1 1/2 isoa, melko kypsää banaania

sipuli

2 valkosipulinkynttä

noin kahvikupillisen turkkilaista jugurttia

reilu 2 rkl curry jauhetta

2 rkl salsaa

öljyä paistamiseen

tarvittaessa hiukan vettä.

Pilko sipulit ja kuullotta pannulla öljyssä.

Lisää joukkoon mausteet ja jugurtti

Maista, tarvitseeno kastike kenties ripauksen suolaa ja ohenna sitä tarvittaessa vedellä.

Pilko banaanit ja heitä currykastikkeen sekaan.

Hauduttele vähän aikaa... Ja nauti lämpimänä, mieluien valkoisen riisin kera. ;)

Toivon teille kauniita kesäpäiviä, onnistuneita currykastikkeita ja kihelmöintiä mahanpohjaan! <3

Hei taas, pitkästä aikaa! Huomaan Taygaten jääneen hiukan heitteille tämän kuun aikana. Sellaista tuppaa alkukesästä sattumaan: Velvollisuuksien unohtumista, totaalista höpsähtämistä ja heittäytymistä. Ihmiset tulevat kesäkuuksi itsekseen, muuttuvat tuon salamatkustajien ja teinityttöjen sielunsisaren, kikattavan kesäkuun kaltaisiksi. Se tartuttaa sadepisaroita tihkuvan naurunsa vähän kaikkiin, pistää ihmiset kiljumaan kuikan lailla järvenselälle ja unohtamaan kengät kotiin, vuoroin kiukuttelee ja paiskoo salamoita ja vuoroin kehrää heinäsirkkojen sirityksen tahtiin ja kietoo pikkusormensa ympärille.

Sitä siis syytän, kesäkuuta, suvea. Luulen kuitenkin, ettei postailuni hirveän tiheää edes lumpeiden, varhaisomenien ja elokuunkaan saavuttua ole. En halua ottaa paineita lomallani. Muutaman kerran viikossa voi olla syytä tulla vilkaisemaan, olenko kuhertelultani lomapäivien kanssa ehitnyt julkaisemaan mitään uutta, mutta samanlaista tahtia, kuin arkena ei kannata odottaa. Ei ehdi. Liian moni seikkailu, ystävä ja auringonlasku, jota ei tänne pysty kuvailemaan odottaa!

Tuolta edellä mainitulta kuukaudeltamme voisin kuitenkin niiltä kaikilta kiireiltä nyt ehtiessäin vielä mainita muutaman "kuukauden kivan". 

1. Avokado raaka-aineena leivonnassa - tässä tapauksessa näissä jauhottomissa, tummasuklaahippuja kuhisevissa muffineissa, jotka siskoni teki. Koska itse olen osallistunut vain ihanuuksien eliminoimiseen, enkä tekemiseen, en vielä voi niistä reseptiä jakaa. Vannon kuitenkin vielä kaivavani sen esiin systeristä! 

2. Silmälasit - siis ihan vaan turhmaisesti koristeina, ilman vahvuuksiakin. Omat sirosankaiset ja hivenen pyöreät rillini puen, kun haluan asuuni pienen boheemin vintage-twistin - tai vain nauraa aina kuvajaiseni heijastavan näyteikkunan ohi kulkiessani.

3. No, sitten olisi vielä Lidlin baby banaanit, omenankukat ja auringonlaskut, mutta niitä ei varmaan tarvitsisi ees erikseen mainita...

Ihanaa, hullua, villiä ja rentoa jatkoa! <3 Toittavasti pieni katkoiluni ei ole sammuttanut lukuinnoanne! ;)

Lupailin teille viime postauksessa sadekelien ohella jonkinmoista Juhannus - my dayta... Sellaisen siis tulette saamaan: Muutamalla välikommentilla ja läjällä tunnelmakuvia siivitetyn kertomuksen oman keskikesän juhlani kulusta - aamusta iltamyöhään ja yöhön. 

Niin, kuin sanoin, aloitamme aamusta. Heräsin puoli yhdeksän maissa ja käynnistin aamuni papaijan, sekä muutaman aurinkotervehdyksen voimin. 

Kahvin tuoksun ajaessa porukkaa liikkeelle myös karvaturrimme nousivat nurkistaan. Lorautin omaan kuppiini tilkan soijamaitoa ja vietin hetkosen niitä paijaillen...

Sekä tietysti puhelintani selaillen.

Jo ennen, kuin yöpuku oli ees vaihtunut arkivaatteisiin alkoivat minun ja siskoni jauhopeukalot pyöriä. Juhannuskakun kokaminen käynnistyi ja elikot saivat väistyä pöllyävien jauhojen tieltä.

Mansikkakakun ylijäämistä syntyi myös ruskeitamarenkeja.

Kaakun tultua uunista jätin koristelun systerin huoleksi ja pakenin kävelymatkan päässä tönöttävälle mökillemme.

Siellä odotti mummu uusien hommien kera.

Lopulta tuntien, yhden Pepsi max litran ja satunnaisen napostelun jälkeen koitti aika ottaa aterimet käsiin, lastata lautaselle juhannusherkkuja ja ryömiä johonkin sopivaan soppeen syömään(terassille, nojatuolille, sängylle... Kaikki käy...)! :)

Pöydän antimista ei paljoa kuvattavaa jäänyt.

Aamulla leivotusta kaakustakin vain tämän verran.

Iltapäivä meni hissutellessa, tiskaillessa ja vähän haikaillessa: niitä, jotka eivät tällä kertaa olleet paikalla, lapsuutta ja hellettä. Onneksi tuhjyyden sydämmessä saattoi täyttää syyttelevillä tekstareilla ja vanhan radion rätinällä. Surua myös hukutettiin saunan takana tiskivesiin.

Vähän haikea ja hiljainen, kotoisa, hyvän ruuan ja Pepsi maxin täyteinen juhannusaattomme päättyi perinteisesti kokkoon, puusaunaan ja pyrähdykseen järvessä.

Yöllä soudimme veljeni ja siskoni kanssa kotiin. Valvoin yksin pikkutunneille juoden suklaa - chiliteetä. Ehkä ensi vuonna olen jo jossain muualla, värjöttelemässä festariteltan nurkalla, tai oksentamassa junassa matkalla Berliiniin... Ei sitä tiedä. Rakastan kesäjuhlia oman kotijärven rannalla, rakkailleni leipomista ja mökkimme vanhoja ristikkoikkunoita, kuikan huutoja, lupiineita ja perinteitä. Ne alkavat kuitenkin jo käydä hiukan pieniksi.

Toittavasti teidän juhannuksenne meni hyvin! <3