Elämme haikeuden aikaa. Nimittäin kevättä. Siihen aikaan kun lumet alkavat sulaa ja unelias aurinko kurkottaa taivaalle minut valtaa aina hirveä ikävä. Ikävä kesää, ystäviäni, sukulaisiani ja ennen kaikkea lapsuutta. Vuosia sitten tämä nimittäin oli sitä aikaa, kun sisäleikit siirreettiin ulos, lumen alta paljastuneesta mudasta alettiin pyörittelemään kakkuja ja sulavaan metsään kyhättiin majat. Enää en vain osaa nähdä kolmea vierekkäin tönöttävää kuusta peikkojen, tai ihminkäisten kotina. En vaikka ne koristelisi miten monella Kindermunan tinakuorella. Onneksi äitini kertoi minulle mikä auttaa haikeuteen: Haikailu. Istuin sitten viikonlopun kirjoittamassa melankolisia päiväkirjaani ja kuljin ympäri pihaamme ja kotimetsiämme ikävoiden... kaikkea... Se teki hyvää.

Pajunkissat ja päiväkirjavuodatukset helpottavat kevätikävää. Myös kirjan kautta toiseen maailmaan käpertyminen auttaa kummasti. Samoin kaverin halaaminen.(Halipula lienee toinen murkkuiän kylkiäisistä)