Sinä lauantaiaamuna pakkasin reppuuni (siihen, jonka väriin tiivistyy kaikki totuus sanasta "merenvihreä") mm: autokuvioisen yöpuvun, vihkon ja lyijykyniä ja vielä pari minttuteepussia tuliaisiksi serkulleni. Jotenkin sain mukaan vielä täyteen ängetyn kangaskassin ja ainakin yhtä täyden termosmukin. päätin, etten tällä kertaa pue niitä samoja, mustia farkkuja, jotka aina laitan.
Puin kumminkin.
Sinä iltana en saanut tarpeekseni kokiksesta, nauroin ja päätin, että valvon vielä vähän.
En jaksanut.
Starbucksissa ne kirjoittavat nimet pahvimukien kylkiin. Tietenkin valehtelin omani.
Kotiin palatessani mukaani oli tarttunut kaksi kirjaa vitosella, sellaisilla tekotaiteellisilla nimillä ja kauniilla kansilla varustettuja ja rasiallinen kahvin makuisia, kovia karkkeja. Päätin säästää osan.
Sen tein.
Ees sen.
Miksi ihmiset pitävät itseään kauniimpina vakavina, mutta muita silloin, kun ne hymyilevät?
Merkityksettömyyksiä.
Kommentit