Tuuli huokailee nurkissa

pakkanen pelokkaana ulkona

täällä sisällä on vielä tyyntä

tyhjiä sivuja ja hiljaisuuden helinää

odotamme vielä elämää

hengityksesi vierelläni

tahdistaa hiljaisuuden sykettä

kalpeat seinät ympärillämme, eilen vielä taivaansiniset 

tekevät tästä ahtaampaa

kätesi kädessäni hieman helpottaa

eilen näin ensi kertaa

taivaan

auringon kirkuvana kirkkaana

äänekkäämpiä lintuparvia

puhkoivat pilveen polkua

usvahattarat taivaalla, kuin päidemme ylitse lipuva ajatus

silmissäsi on nyt äärettömyyden kaipaus

melkein sinisten seinien sisällä maalaamme kattoon taivasta

melkein sinisten seinien takana odottaa elämä.

IMG_6272-normal.jpg

Tuo runoni on senverran outo, että sen voi varmasti tulkita monella eri tapaa ja erilailla, kuin minä sen kirjoittaessani mielsin, mutta minusta se kertoo tästä ajsta ja nuoruudesta, kun tuntuu, että on vielä hirveästi tehtävää ja koettavaa ja, että se oikea elämä alkaa vasta sitten joskus, kun on päässyt lukiosta, tai amiksesta, tai muuttanut pois kotoa, saanut lapsia, tai vetänyt ensi kännit.Eihän se ole totta.Ei silloinkaan sitä vapautta ja valtaa, saati rahaa niiden kaikkien toiveiden toteuttamiseen ehkä kovin paljon ole, mutta vaikka raha riittäisi vain purkkiruokaan, niin saahan sitten itse valita ottaako hernekeittoa, vai papuja.Ajattelen, että runoni henkilöt ovat ehkä juuri kokeneet ensi kertaa vapautta, nähneet ikkunasta kaistaleen taivasta ja tajunneet, etteivät heidän seinänsä olekaan ihan taivaan siniset.He eivät enää halua katsella niitä, vaan nähdä lisää oikeaa taivasta...