Katsoin viime viikonloppuna juuri netflixiin ilmestyneen Adelen elämä- elokuvan. En ehtinyt katsoa kolmetuntista filmiä loppuun, eikä sen loppuratkaisu ole siis vieläkään selvinnyt minulle. Silti kyseinen filmi jäi mieleeni pyörimään ja jos minulta kysytään, pidinkö siitä, vastaan rakastaneeni sitä. Rakastin puheessa sorahtelevaa ranskalaista ärrää, viivyttelevää tunnelmaa ja Adelen huoletonta villapaita lookia. Juuri päähenkilöa, nuorta Adelea seurasin koko elokuvan ajan niin tiiviisti, ettei loppuratkaisun uupuminen juuri harmita. Juonta enemmän kiinnitin huomioni Adelea näyttelevän Adele Exarchopoulosin raukeisiin silmäluomiin, raolleen auenneeseen suuhun, josta pilkottivat jollain tavalla viehättävät höröhampaat, leukakuoppaan ja nutturalta karanneisiin hiushaituviin. Exarchopoulos oli täydellinen roolissaan. Hänessä oli jotain maagista koko ajan. Tapa jolla hän ahmi pasta pologneseaan ja kokosi räjähtäneet hiuksensa päälaelle venähtäneellä ponnarilla sai haluamaan ottaa selvää hänen päänsä sisällöstä ja kalastaa se hänen raukeiden silmäluomiensa takana selvästi leijaileva ajatus. En onnistunut siinä, enkä usko elokuvan loppuun katsomisenkaan auttavan asiaa. Adelen uneliaat kasvot minun oli kuitenkin pakko saada piirtää ja päästä värittämään hänen punoittava nenänpäänsä ja varjostamaan vielä hiukan lapsenpyöreät poskipäät. ;)

IMG_2019-normal.jpg

Tämä on luultavasti se juttu minkä takia en voi pakottaa itseäni monipuoliseksi ja muuntautuvaksi piirtäjäksi, vaan tuherran aina vaan uusia ja uusia kasvoja. Pakkomielteen takia en voi ikinä unohtaa, että siskollani on pienen pieni kauneuspilkku toisen silmän alla ja jään tuijottamaan bussissa tai kahvilan kassalla jonkun ihmisen kasvoja. Maailmassa  liikkuu liika kasvoja ja aina kun törmään erikoisiin kasvoihin, minun on painettava ne mieleeni, jäätävä tuijottamaan sen vastapäisellä bussipenkillä istuvan miehen konkkanenää ja pastakastiketta Adelen leukakuopassa.

blue-is-the-warmest-color-normal.jpg24-blue-is-the-warmest-color-2-normal.jp