Kesällä tein tänne kirja-arvostelun Siiri Enorannan Nokkosvallankumous-kirjasta.Tämän jälkeen olen lukenut monia krjoja, monilta kirjailijoilta ja ihastunut niihin, mutta aina vain olen tuntenut Nokkosvallankumouksen kummittelevan tajuntani takamailla muistuttamassa itsestään. En tiedä, miksi juuri tämä kirja kolahti minuun niin voimakkaasti. Ehkä pidin Enorannan persoonallisesta, jopa hieman runollisesta kirjoitustyylistä, tai tarinan lohduttomuudesta, joka kuitenkin tuntuu piilottelevan sisällään viestejä toivosta ja kauneudesta. Ehkä jäin kiinni kirjan rosoiseen rakkaustarinaan, tai rikkinäisiin päähenkilöihin. Ehkä olen säälittävä, kun tällä tavoin jään vatvomaan kirjaa, joka jollekin toiselle saattaa olla vai ihan kiva, ohimenevä lukukokemus... Luin kirjan kuitenkin tällä viikolla uudestaan. Läpi ja loppuun. Sain ainakin yhtä hyvät kiksit, kuin ekalla lukukerralla! :)
Aika masentavaa, mutta seuraava runo on vähän dramatisoitu esimerkki tunteista hyvän kirjan päätyttyä...
loppu
Se tekee valon vähän valjummaksi
paljastaa silmäni tyhjälle todelle
ja se on vähän surullista
sekin
ja kun täällä on vähän liikaa kaipausta
minussa
ja, kun rakkaustarina loppuu ja tajuan, ettei sitä koskaan ollutkaan
oikeasti
todessa
ettei kukaan kuollutkaan urheasti, eikä kuolema sitten ollutkaan niin kovin kaunis
etten se minä ollut, joka rakastin
ja lumi ikkunan takana on äänetön.
Viimeaikoina on tullut luettua paljon dystopia-kirjoja. Mm Johanna Sinisalon Auringon ydin- kirjan, missä Suomen eusistokraattisen tasavallan hyvinvoinnin tavoittelu on lähtenyt käsistä, tiede on jalostanut nöyrän, alentuvan ja miehen tahtoon taipuvaisen rodun, jota ennen kutsuttiin naiseksi ja chili on tajuntaa laajentava huume.
Kommentit